tomuksi muuttunut
by kalevi
Olen tässä muutaman vuoden jatkanut yksikseni Anita Konkan ”Tämän runon kanssa minun pitää vuoteni elää”. Suljin silmäni ja tökkäsin sormellani sinne, missä runokirjoja hyllyssäni on. Nenänkaivuusormeni osui Suomenruotsalaisen lyriikan antologiaan vuodelta 1968. Avasin kirjan ja katsoin, millainen runo vasemman peukaloni kohdalla oli. Siinä oli Rabbe Enckellin CERVETERI (Etruskien hautakaupunki). Runo ei ollut jäänyt erityisemmin mieleeni ja koska se oli päreen kannalta pitkä, päädyin juuri siihen säkeeseen, joka aivan peukaloni kohdalle osui, ja tällainen se on:
– – –
niin lähellä kuoleman asumusta meidän talomme
kurkiainen, vuoliaiset
ja orsien tasainen rivi
tohveli, jäänyt – aivanko äsken? –
vuoteen viereen
kun menit makuulle siihen tomuksi muuttunut
jäänne jostain mitä sinulla ei ole, mitä et ole
ja mitä et muista
mutta kivet puhuvat sinusta
– – –


Hauta on koskematon! Kuollut sotilas makaa korokkeella täysissä varusteissa kuin hänet olisi siihen eilen laskettu. Tovin aikaa saamme katsella muinaista soturia, sitten panee pyörre ilman liikkeelle ja vainaja hajoaa pölyksi. Aseet rämähtävät kiviselle lattialle.
Olisiko Enckell muistanut arkeologien myytin?
hh
Kenties ja varmaankin. Hän kirjoitti myös näytelmiä tarkastellen niissä antiikin myyttejä (Orfeus ja Eurydike, 1938; Agamemnon, 1949). Hieno tuo kuva soturivainajan hajoamisesta pölynä tuuleen.
Hieno on. Poikana sen jostakin luin. Grimberg?