kirous vai sallimus

Luin, joskaan en kummastuen, että amerikkalaissaarnaaja Pat Robertsonin mukaan Haitin maanjäristyksen taustalla oli kirous, joka aiheutui siitä, että Haiti oli tehnyt 1800-luvulla liiton Saatanan kanssa päästäkseen eroon ranskalaisista. Tämä on kylläkin vanha juttu.

Robertson on uskonnollinen höyrypää, joka saarnatoiminnallaan on rahastanut herkkäuskoisilta kannattajiltaan huomattavan omaisuuden ja kartuttanut sitä erilaisin liiketoimin, kuten perustamalla timanttikaivoksen Zairen diktaattorin, Mobutu Sese Sekon, kanssa.

Rukouksen avulla hurrikaaneja ohjaileva Robertson käy Raamatulla hutkien femininismiä, homoutta ja liberalismia vastaan ja rahoittaa siinä ohessa politiikkaa. Hänen saamansa ilmestystiedon mukaan homoseksuaalisuuden hyväksymisestä saattaa seurata hurrikaaneja, maanjäristyksiä, tornadoja, terrori-iskuja ja mahdollisesti meteoriitin iskeytyminen maapalloon. Hän oli samaa mieltä Jerry Falwellin kanssa siitä, että syyskuun 11. päivän terrori-iskut johtuivat pakanoista, abortin kannattajista, feministeistä, homoista, lesboista ja Amerikan Siviilioikeuden Unionista.

Vuonna 2007 kuollut Falwell oli yhdysvaltalainen saarnaaja ja tv-evankelista, joka perusti vuonna 1979 Moral Majority -järjestön (suom. Moraalinen enemmistö). Hän oli keskeinen hahmo yhdysvaltalaisen kristillisen oikeiston synnyssä ja nousussa merkittäväksi poliittiseksi tekijäksi. Sittemmin hän perui kantansa terrori-iskujen syistä, mutta  en tiedä, peruiko myös Robertson.

Vuoden 2005 elokuussa Robertson ehdotti Venezuelan presidentin, Hugo Chavezin, salamurhaa sotaa parempana keinona, koska se olisi halvempaa ja öljyntoimitukset jatkuisivat.

Robertson tuomitsee jyrkästi evoluutioteorian ja on saanut julistukselleen vankkaa tukea Yhdysvaltain Raamattuvyöhykkeeltä. Hänellä on jopa oma yliopisto, jonka tavoitteena on kouluttaa kristittyjä johtajia muuttamaan maailmaa. Näitä maailmanmuuttajia George W. Bushin hallinnossa oli 150.

Robertsonin touhussa ja hänen saamassaan runsaassa taloudellisessa ja uskonnollisessa tuessa ei ole mitään tavatonta USA:n kulttuurissa. Se tietysti kummastuttaa minua, miksi ihmiset aina suurin joukoin seuraavat hulluja. En nyt kuitenkaan pohdi sitä.

Kurjassa Suomessammekin Kaavin kirkkoherra ilmoitti Estonian upottua, että kyseessä oli Jumalan rangaistus ja varoitus Ruotsin ja Tallinnan lautoilla vietettävästä jumalattomasta elämästä. Kun Estonia upposi ja tsunami tappoi satatuhatmäärin ihmisiä, kysyi Helsingin piispa, missä oli Jumala. Haitin maanjäristyksen yhteydessä en muista hänen tällaista kysyneen, ainakaan julkisesti.

On vain niin, että tässä mahdollisten maailmojen parhaassa esiintyy luonnonkatastrofeja ja sotia, joille Jumala ei mahda mitään tai jotka Hän käsittämättömässä viisaudessaan sallii.

runeberg on torttu

Jussin ruunarit on oivallinen jokamiehen vihannesvaihtoehto perinteisille runebergintortuille. Parhaimmillaan ne hakkaavat mennen tullen jokiolaisten tortut, joita on myyty kuluvana vuonna vain noin miljoona kappaletta.

Lähde: Karpin keittokirja

isänmaan puolesta

Kannuvalimon lukijat ovat olleet ymmällään siitä, jatkaako joku blogin pitämistä vai ei. Esko Antola on ainakin kallistunut sille kannalle, että blogin olisi jatkettava elämistään, vaikkei blogi voisikaan tyydyttää  sitä nälkää, minkä Visa Nurmi jätti.

Näin hän on asioita miettinyt:

“Tiistaina illansuussa päätin sittenkin jatkaa. Kuvittelin itseni ulkomailta Suomen elämää seuraavaksi tarkkailijaksi. Mitä ajattelisin maasta, jonka ulkomaankaupasta 85 prosenttia kulkee satamien kautta ja joka odottaa uutta talouden nousua maailmantalouden imusta. Nyt se panee satamat kiinni.

Mitä ajattelisin sellaisen maan poliittisesta vakaudesta, jossa on koulukiusatuksi itsensä tunteva presidentti, poliittisesti kuollut pääministeri ja tehtävistään eroa miettivä parlamentin puhemies! Se on maa, jonka poliittinen johtaminen ei ole kenenkään käsissä. Miksi tällaista valtiota oikein kutsuisi?

Tämän maan meno on aivan liian kiehtovaa, jotta sen havainnoimisen ja havaintojen jakamisen voisi jättää tekemättä!”

Esko Antolan kirjoituksia voi lukea vastaansanomisen toivossa  myös EU-kriittiset, kuten minä.

tolpannenällä

Antiaikalaisella on jollakin tapaa kiintoisa aikalaiskirjoitus antiaikalaisuudestaan blogissaan 31.1.2010. Hän kertoo vähentäneensä tuntuvasti media-altistumistaan todeten, ettei enää lue kovin paljon (?) sanoma- ja aikakauslehtiä eikä katso juurikaan televisiota.

Itsestäni voin sanoa kutakuinkin samaa. Minulle tulee tilattuina kaksi harvoin ilmestyvää erikoisaikakauslehteä, mutta ei sanomalehtiä. Nettiin tulee kolmen lehden uutiskirje, joista ei paljon kostu, mutta näkee kuitenkin päällisin puolin, mitkä asiat ovat hetkellisesti tapetilla. Näköradiota katson satunnaisesti. Saattaisin katsoa enemmänkin, jos sellainen kyklooppi asuntoni jostain nurkasta minua tuijottaisi.

Monetaristi Jouko Tyyri, jonka ahdas keskiluokkainen ajattelutapa minua ahdisti, sanoi kerran oivaltavasti, että on parempi lukea Koraania, kuin katsoa moneen kertaan päivässä televisiosta samat uutiset. Toiseen kertaan katsotut uutiset ovat jo vanhasia ja Vanhasesta minulla on mielipide ilman uutisiakin.

Uutisissa minua kiinnostaa eniten säätiedotus. Lottoarvontoja en katso, koska en lottoa. En seuraa myöskään urheilua, ja urheilupolitiikkakaan ei minua tavoita, jos sitä enää on ollutkaan Kekkosen-ajan jälkeisessä Suomessa.

Radiota kuuntelen, mutta en paljon. Enimmäkseen toosa on auki typistämässä viereisen tietyömaan metelin kärkeä.

Säännöllisesti seuraan vain yhtä blogia enkä satunnaisestikaan käy monessa. Aikalaiseen tulin tällä kertaa säännöllisesti seuraamastani blogista.

Oma blogini on pitkään ollut huonolla kasvulla. Aikalainen kertoo jaksaneensa pitää blogiaan, koska on vain rykäissyt ulos, mitä päähän on pälkähtänyt, ryhtymättä kirjoittamaan punnittuja miniesseitä. Ehkä siitä olisi ohjeeksi minullekin.

Termi julkinen verkkopäiväkirja tökkii minua, koska en muutenkaan pidä päiväkirjaa. Privatisoitumiseeni kuuluu tietty ihmisarkuus myös blogimaailmassa. En ole persoonallisesti avoin.

Olen yhteiskunnallisesti orientoitunut, mutta olen myös yli 35-vuotias, joten paljon sanottavaa minulla ei ole.

tammikuun tiainen

Köyhien ystävä, kommunisti ja Elinkeinoministeriön tilastoekspertti Pekka Tiainen varoittaa työttömiä erilaisista tuloloukuista. Ehkä hankalin loukku on erilaiset yhteiskunnan tuet, jotka saattavat taata työttömälle sellaisen tulotason, ettei surkeasti palkattuihin hommiin kannattaisi enää mennä. Jouduin itse aika kiusalliseen tilanteeseen edellisen laman seurauksena ja tiedän, mitä on byrokratia ja kosmeettinen työvoimapoliittinen koulutus. Työvoimapoliittinen on hieno sana. Perustuslaissa sanottiin ennen, että työvoima on valtion erityisessä suojeluksessa. Velvoitteen hoitamisella oli osin surkeitakin seurauksia: syntyi siirtotyömaita, joissa vietetty leirielämä pahimmillaan rikkoi perheitä ja synnytti väkivaltaa ja alkoholismia. Sopimus voisi edelleen olla perustuslaissa, ainakin muistutuksena päätöksentekijöille, vaikka satoa korjaakin nyt kansainvälinen kapitalismi ja hyvän varallisuutensa säilyttäneille kohdistuva muu tarjonta. En silti vanno tällä kertaa sosialismin nimeen enkä väitä, ettei valittamiseen sisältyisi myös vertailuköyhyyttä, mutta todellista pauperismiakin esiintyy, vaikkakaan ei varsinaista kerjäläisyyttä valtaväestössä.

Pekka Tiainen muistuttaa, että jos on kirjoilla oppilaitoksessa, ei saa työttömyyspäivärahaa. Työttömänä ollessani kunnilla oli lain mukaan työllistämisvelvollisuus tietyn työttömyysjakson jälkeen. Allekirjoitin paperin, jossa vapaaehtoisesti luovuin työllistämisvaatimuksesta, koska työtä ei kuulemma ollut. Aloin opiskella. Olin kirjoittautunut arvosanaopiskelijaksi Kuopion yliopiston yhteiskuntataiteelliseen tiedekuntaan, kun minulle tuli työvoimatoimistosta ilmoitus, että peruspäivärahani maksatus oli lopetettu sen selvittämiseksi, oliko opiskeluni päätoimista vai ei. Mistä lienevät tietonsa hankkineet. Menin aika vihaisena työvoimatoimistoon ja sanoin virkailijalle, että olen muodollisesti vapaaehtoisesti luopunut työllistämisestäni ja olisiko yhteiskunnan kannalta oikeampaa, että käyttäisin päivärahaani opiskelun sijasta johonkin turhempaan. Sanoin, että olen koko ajan työmarkkinoiden käytettävissä ja valmiina ottamaan vastaan työtä. Jostain syystä uhoni sai virkailijan toimimaan lainvastaisesti. Kun kerroin hänelle, että laadin parhaillaan seminaariesitelmää Kantin etiikasta, hän kysyi, että ai Minna Canthin. Voiko moista kysymystä kuulla muualla kuin Kuopiossa.

nuuttina

Nuutinpäivänä joulu loppuu. Kustaa Vilkuna kirjoittaa Nuutin päivän vietosta: “Kiertue saattoi lähteä liikkeelle jo loppiaisiltana mutta tavallisimmin vasta seuraavana eli vanhana Nuutin päivänä, mutta se voitiin uusia vielä useana seuraavana iltana. Joukon ytimen muodosti 3–5 hassunkurisesti pukeutunutta nuorta miestä tai naista. Miehet saattoivat pukeutua naiseksi, naiset mieheksi. Miehillä oli olkilyhteitä yllään, turkki nurin, liina maskina silmillä tai kasvot oli noettu mustiksi, joku joukosta oli morsiameksi hankittu jne. – Ohjaajana oli pari miestä: pasuri ja kirjuri. Tarkoituksena oli saada joulukauden viimeinen olutkestitys, juoda tynnyrit tyhjiin koko kylässä. – Olutta ja muita tarjouksia ei suinkaan aina nautittu paikalla, vaan ne koottiin pihalla olevaan rekeen, jossa oli saavi olutta varten. Koko saalis kuljetettiin lopuksi kylän suurimpaan tupaan, jossa pidettiin joulukauden viimeiset leikit ja tanssit. Siellä olut ja muu ruoka tasan nautittiin.”

Ja jottei totuus unohtuisi:

Vielä haluan siteerata Tuomas Nevanlinnan tänäisessa Hesarissa olevan kolumnin osaa sisäisen sankarimme herättämiseksi.

“Toverit. Lukekaa aamuisin runoja! Kehotus ei tällä kertaa perustu siihen, että runot ovat daideellisin mahdollinen virike. Runot yksinkertaisesti sopivat paremmin unen ja valveen väliseen heräämisen tilaan. Runojen lukeminen pitää unien assosiatiivisuuden ja luovuuden yllä. Samalla se herättää, avaa ihmisen kohti maailmaa. Näin aamiaiselta pintautuu terävä ja moniulotteinen avantgardisti kättelyssä lannistetun ja lokeroonsa palautetun konttorirotan sijasta.”

Ja lue vielä tämä.

95-prosenttista

Oli oikein hyvä uutispäivä. Keskustan Paavo Väyrynen, joka ei ole koskaan pyrkinyt mihinkään, paitsi ehkä presidentiksi, ministeriksi, mepiksi ja puolueensa puheenjohtajaksi, näyttäisi jälleen olevan käytössä, jos häntä pyydetään kalifiksi kalifin paikalle. Väyrynen on Kekkosen-ajan relikti, jonka väitöskirja oli sekunda jo syntyessään, mutta mistäpä Paavo ja Urho olisivat tienneet, ettei Neuvostoliito edustanutkaan voittoisaa, ikuista yhteiskuntajärjestelmää.

Telma on Työsuojelurahaston ja Työturvallisuuskeskuksen julkaisema työelämän kehittämislehti.  Juuri ilmestyneessä numerossa Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtaja Pekka Sauri kirjoittaa masennuksesta, motivaatiosta ja johtajuudesta. Viimeksi mainitusta en ole erityisen kiinnostunut, joskin haluan todeta, että jos ei osaa johtaa itseään, ei osaa johtaa muitakaan.

Saurin mukaan olennainen osa masennusta on motivaation katoaminen, mikä minusta on aika hyvin sanottu. Masentuneella elämän merkitys heikkenee ja  hän lakkaa toimimasta dynaamisesti ja tyytyy pelkkään elossaolemiseen, jos siihenkään.

Itsemurhien määrä on vähentynyt yhdellä kolmasosalla 1900-luvun laman jälkeen, mutta se oli nykyistä lamaa huomattavasti rankempi kokemus ihmisille. Työmarkkinoilta potkitut, pienyrittäjät ja ylivelkaantuneet eivät olleet vielä orientoituneet siihen, että säännölliset talouspulat kuuluvat kapitalistisen maailman puhtaanapitojärjestelmään, vaan luulivat tulleensa väärin kohdelluiksi.

Eurobarometrin mukaan 95 prosenttia suomalaisista on tyytyväisiä tai melko tyytyväisiä elämäänsä. Jos kerran näin on todistettu, täytyy asian niin olla. Olisi silti kiinnostavaa tietää, millaista porukkaa se kitisevä viisiprosenttinen oikein on.

Radiotoimittaja Olga Ketonen ihmettelee mainitussa lehdessä nelikymppisiä  sisätyötä tekeviä ihmisiä, jotka kitisevät eläkepäiviensä etäisyyttä. ”Näitä nimittäin löytyy”, hän kirjoittaa, ”ja häpeäkseni alalta, jota itsekin edustan: siistiä sisätyötä tekeviä ihmisiä, joiden ainoa rasitus on henkistä laatua.” Kirjoittaja sanoo ymmärtävänsä, jos tärkeämpiä hommia tekevä hoito-, hoiva- tai rakennusalan ihminen uupuu jo varhaiskeski-iässä, mutta “sisäsiisteille kermapeffoille” ei häneltä ymmärrystä heru.

hajamietteitä

Tullessani työväenliikkeen palvelukseen oli muutamia asioita, joihin oli pakko ottaa kantaa. Eräs tällaisista majesteettikysymyksistä oli suhtautuminen kansalaissotaan, johon minulla ei aluksi ollut erityisempää aatteellista eikä varsinkaan puoluepoliittisesti värjäytynyttä kantaa, mutta ennen pitkää huomasin kuuluvani kansalaissodan muistomerkkitoimikuntaan. Muistan herättäneeni eräissä puoluetovereissa pahennusta puhumalla väheksyvästi kansalaissodan sijasta kansallishäpeästä. Kuuluin työväenliikkeen reformistiseen perinteeseen, joskaan en ollut SDP:n jäsen. Punikkien jälkeläisiä oli niin sosiaalidemokraateissa kuin kansandemokraattisen liikkeen jäsenissä. Sorakuoppiin ammuttujen veri huusi yhteiskunnalta hyvitystä ja erityisen voimakkaana sen vaikutus tuntui kommunistisessa liikkeessä. En ole varma, riittääkö edes sata vuotta poistamaan sodan synnyttämiä traumoja. Vuodesta 2018 tuskin tulee muodostumaan suurta sovintovuotta, vaan paradeeraukset toreilla ja haudoilla jatkuvat sukupolvien perintönä.

Vuoden 2009 minulle mielenkiintoisiin asioihin kuuluu Juha Siltalan teos Sisällissodan psykohistoria, jossa hän pyrkii pureutumaan sodan lähtökohtiin, tapahtumakulkuihin ja vaikutuksiin yksilö- ja ryhmäpsykologian tasolla psykoanalyysin keinoin.

Siltalan tulkinta sodan synnystä on jonkinlainen deterministinen ajopuuteoria sodasta, jota kumpikaan osapuoli ei todellisesti halunnut. Hänen mukaansa punainen osapuoli, pitääkseen rivinsä koossa, radikaalit samoissa riveissä kuin reformistit, selitti, että eihän tässä mitään sotaa aloiteta eikä edes vallankaappausta, me nyt vain painostamme porvariston järkeviin reformeihin tai olemaan niitä perumatta ja annamme sitten vallan takaisin heille, valmistaudumme tähän niin kuin jonkinlaiseen aseelliseen vartiopalveluun tai jonkinlaiseen elintarvikejakelun kuluttajavaltaistamiseen kunnissa, ei tässä tehdä mitään sotaoperaatiota.

Valkoisetkaan eivät olleet Siltalan mukaan ryhtymässä täysmittaisen sotaan, vaan luulivat järjestysvallalla palauttavansa huligaanit kuriin joissakin kaupunkipaikoissa ja saavansa elintarviketakavarikot loppumaan kunnissa ja uskottelivat itselleen, että kyseessä on vähän niin kuin aseellisesti laajennettu 3000–4000 hengen poliisioperaatio.

Siltala ei tuomitse sodan aloittamisesta kumpaakaan osapuolta. Hänen mukaansa prosessi yksinkertaisesti ryöstäytyi käsistä: porvarit eivät tienneet, mitä tulivat symbolisesti tehneeksi ja sosiaalidemokraatit eivät pystyneet eläytymään siihen, miten ns. huliganismi porvareita pelotti.

Vuoden 1918 sotaa on yleisimmin nimitetty kansalaissodaksi, mutta nyt on alettu markkinoida sisällissodan käsitettä, joka ei leimaa kumpaakaan osapuolta. Erityisen leimaava nimi sodalle on ollut punakapina. On puhuttu myös veljessodasta. Ystävyys ei kantanut yli rintamien. Viholliskuvat saivat ylivallan sekä julkisessa sanassa että yksityisissä asenteissa. Hajamietteissään kapinaviikoilta Juhani Aho esittää ”punikin” stereotypian: ”Salavihkaa kiiluvat silmät, vihaa värähtelevät suupielet, kyynisyys, vaaniva, ilvesmäinen ilkeys ja julkeus.”

Sodan lopputulos oli paradoksi: porvarillinen demokratia oli synnyttävä, osin vasemmistoradikalismin pelossa, pohjoismaisen hyvinvointivaltion.

Eheyttämispolitiikka päättyi Siltalan katsannossa 1900-luvun lamaan. Vaikka saavutetut edut vietiin tälläkin kertaa, ei vallankumouksesta enää ollut pelkoa mm. keskiluokkaistumisen ja yksilöllistymisen takia. Vallankumouksen korvasivat Siltalan mukaan masennus, uupumus ja alkoholisoituminen.

Pian edellisen laman jälkeen spekuloin retorisesti samalla ajatuksella eräälle työväenliikkeen porukalle pitämässäni marxismia käsittelevässä keskustelualustuksessani. Sanoin: ”Syvä lama on Suomessa juuri ohitettu ja samalla on ohitettu vallankumouksellinen tilanne, sillä mar­xilaisen teo­rian mukaan vallankumous puhke­aa juuri lama­kauden kurjuudesta ja hetkellä, jolloin talous­elämän ro­mahtaminen heikentää po­liittista järjes­telmää ja edistää si­ten huo­matta­vasti työ­läis­ten voitonmahdol­lisuutta. Jättikö siis Suomen työväestö vallankumouksellisen tilanteen käyttämättä?”

Hyvää uutta vuotta!

selvään veteen

Kävin Erkki Valan kanssa Helsingin Kruununhaassa silloin tällöin katukeskusteluja. Kerran hän kommentoi hieman paheksuvasti Meritullinkadulla jotain lehtikirjoitustani, jossa muistini mukaan olin kritikoinut työväenliikettä Juhani Siljon runolla Teppo Tyhjänen. Valan mielestä en ollut käsittänyt oikein runoa, joka hänen mukaansa olikin työväenliikkeelle kohdistettu pilkkaruno. Ehkä hän tunsi runon taustan. Niin tai näin, mutta Valan huomautuksen jälkeen luin runoa toisin kuin ennen. Vala oli Siljon kuollessa 16-vuotias. Kansalaissotaan valkoisten puolella osallistunut Siljo kuoli   Tampereella sodan loppuvaiheessa 30-vuotiaana.

Siljo lähti kansalaissotaan Keskisuomalaisen kirjeenvaihtajana, mutta tarttui kivääriin osallistuen Kuhmoisten, Längelmäen ja Eräjärven taisteluihin sekä Oriveden Asemakylän valtaukseen, missä haavoittui jalkoihin. Punaiset veivät hänet Tampereelle, jossa hän kuoli vasemman jalan amputoinnin jälkeen, kaksi kuukautta haavoittumisestaan.

Sotaan lähtiessään Siljo antoi suunnitteilla olevan runokokoelmansa käsikirjoituksen rva Pennaselle, joka järjesti sen Siljon ohjeiden mukaisesti. Otava julkaisi sen 1919 nimellä Selvään veteen. Teppo Tyhjänen sisältyy tähän kokoelmaan, jonka keskeinen anti on rakkausrunoissa, joiden innoittajana oli runoilija Ain’Elisabeth Pennanen, tuolloinen tohtorinrouva Rolf.

Isä, hatara nuttu
ol’ eloni tää,
se kylmän pitää,
ei lämpimää,
ja ainut antis
oli nuttu tää.

Ylen hajallansa
sen päällys on,
ja tasku puhki
ja pohjaton,
– paha sinne säästää
mun mitään on.

Isä, käskevät paikata
nuttua mun…
Ah, paikkuutyöhönkö
poikas sun –!
Ja jok’ainut tilkku
tulis kerjätä mun…

Ja nuttu paikaten
pahenis vain –.
Ei, sellaisna kannan
kuin sulta sen sain
– ja ihmiskummana
kuljen vain,

kunis poliisi Kuolema
tulee ja vie,
– käsipuolessani
hän piankin lie, –
minut oljille korjaa,
nutun nurkkaan vie.

– Mut aamuna uunna
puvun uuden saan.
Ken verhoa vanhaa
nyt paikkaamaan,
kun kohta uuden,
Isä, sulta saan!

turvallisuusuhka

Presidentti George W. Bushin sylikoiraksi sanottu Britannian entinen pääministeri Tony Blair on nyt tunnustanut sen, minkä asioita seuranneet ovat aina tienneet: Irakiin hyökättiin todella katalin aikein, valheen varjolla.  Siellä ei ollut joukkotuhoaseita, kuten suureen ääneen kuulutettiin. Nyt Blair selittää, että Saddam Hussein piti syöstä vallasta, koska hän oli Lähi-idän suurin turvallisuusuhka. Uutislähteissä  Blair ei nimeä uhan kohdetta eikä laatua. On nyt kuitenkin todistettu, että demokratiakaan ei ole vientitavaraa, joka toteutuisi edes sotilaallisen hyökkäyksen kohteena olevan valtion päämiehen hirttämisellä. Siviilien kärsimykset ovat tietenkin valitettava mittatappio. Vähiten sotatilanteesta kärsivät  hyökkääjät. Irakin sodan vastustajat pitävät Blairin lausuntoa sotarikoksen tunnustamisena ja sanovat, että kansainvälinen oikeus ei oikeuta sotaa vain sillä perusteella, että vallitseva hallintotapa saataisiin muutettua.

Yhdysvaltain nykyiselle Herra Sebaotille,  Barack Osamalle, jolle kirjoitetuissa vaalipuheissa luvattiin lopettaa presidentti George W. Bushin aloittamat sodat, on myönnetty Nobelin rauhanpalkinto samaan aikaan, kun hän tehostaa Yhdysvaltain sotatoimia Afganistanissa. Hän on julkisuudessa pehmeästi vähätellyt rauhanansioitaan ja todistellut “oikeudenmukaisen” sodan tarpeellisuutta “oikeudenmukaisen” rauhan saavuttamiseksi, mutta viisainta hänen olisi ollut kieltäytyä palkinnosta. Afganistan on nyt Yhdysvaltain sotateollisuuden paras markkinapaikka.

Nobel-komitean pitäisi politikoinnin sijasta palkita rauhantyötä aidosti tekevät.

Vuonna 1973 Nobel-komitea palkitsi Henry Kissingerin perusteenaan rauhanneuvottelut Vietnamin sodan lopettamiseksi. Se, että sotiva osapuoli pyrkii rauhaan vihollisensa kanssa, ei minusta ole riittävä perustelu rauhanpalkinnolle. Kissingerin vastaneuvottelijana ollut Lê Đức Thọ (vietnamilainen kenraali ja poliitikko) kieltäytyi kyseisestä kunniasta todeten, että hänen kotimaassaan ei ole vielä rauha.

Rauhanpalkinnon myöntäminen 1994 Jasser Arafatille, Shimon Peresille ja Jitshak Rabinille oli Nobel-komitealta lähinnä vitsi.

Barack Osama palkittiin työstä ydinaseita vastaan ja maailmanrauhan puolesta. Minusta hänen palkitsemisensa oli enemmän kannustus kuin tunnustus.

Missä ovat todelliset rauhantekijät?