selvään veteen

joulukuu 16, 2009 luonut kalevi hotanen

Kävin Erkki Valan kanssa Helsingin Kruununhaassa silloin tällöin katukeskusteluja. Kerran hän kommentoi hieman paheksuvasti Meritullinkadulla jotain lehtikirjoitustani, jossa muistini mukaan olin kritikoinut työväenliikettä Juhani Siljon runolla Teppo Tyhjänen. Valan mielestä en ollut käsittänyt oikein runoa, joka hänen mukaansa olikin työväenliikkeelle kohdistettu pilkkaruno. Ehkä hän tunsi runon taustan. Niin tai näin, mutta Valan huomautuksen jälkeen luin runoa toisin kuin ennen. Vala oli Siljon kuollessa 16-vuotias. Kansalaissotaan valkoisten puolella osallistunut Siljo kuoli   Tampereella sodan loppuvaiheessa 30-vuotiaana.

Siljo lähti kansalaissotaan Keskisuomalaisen kirjeenvaihtajana, mutta tarttui kivääriin osallistuen Kuhmoisten, Längelmäen ja Eräjärven taisteluihin sekä Oriveden Asemakylän valtaukseen, missä haavoittui jalkoihin. Punaiset veivät hänet Tampereelle, jossa hän kuoli vasemman jalan amputoinnin jälkeen, kaksi kuukautta haavoittumisestaan.

Sotaan lähtiessään Siljo antoi suunnitteilla olevan runokokoelmansa käsikirjoituksen rva Pennaselle, joka järjesti sen Siljon ohjeiden mukaisesti. Otava julkaisi sen 1919 nimellä Selvään veteen. Teppo Tyhjänen sisältyy tähän kokoelmaan, jonka keskeinen anti on rakkausrunoissa, joiden innoittajana oli runoilija Ain’Elisabeth Pennanen, tuolloinen tohtorinrouva Rolf.

Isä, hatara nuttu
ol’ eloni tää,
se kylmän pitää,
ei lämpimää,
ja ainut antis
oli nuttu tää.

Ylen hajallansa
sen päällys on,
ja tasku puhki
ja pohjaton,
– paha sinne säästää
mun mitään on.

Isä, käskevät paikata
nuttua mun…
Ah, paikkuutyöhönkö
poikas sun –!
Ja jok’ainut tilkku
tulis kerjätä mun…

Ja nuttu paikaten
pahenis vain –.
Ei, sellaisna kannan
kuin sulta sen sain
– ja ihmiskummana
kuljen vain,

kunis poliisi Kuolema
tulee ja vie,
– käsipuolessani
hän piankin lie, –
minut oljille korjaa,
nutun nurkkaan vie.

– Mut aamuna uunna
puvun uuden saan.
Ken verhoa vanhaa
nyt paikkaamaan,
kun kohta uuden,
Isä, sulta saan!

turvallisuusuhka

joulukuu 14, 2009 luonut kalevi hotanen

Presidentti George W. Bushin sylikoiraksi sanottu Britannian entinen pääministeri Tony Blair on nyt tunnustanut sen, minkä asioita seuranneet ovat aina tienneet: Irakiin hyökättiin todella katalin aikein, valheen varjolla.  Siellä ei ollut joukkotuhoaseita, kuten suureen ääneen kuulutettiin. Nyt Blair selittää, että Saddam Hussein piti syöstä vallasta, koska hän oli Lähi-idän suurin turvallisuusuhka. Uutislähteissä  Blair ei nimeä uhan kohdetta eikä laatua. On nyt kuitenkin todistettu, että demokratiakaan ei ole vientitavaraa, joka toteutuisi edes sotilaallisen hyökkäyksen kohteena olevan valtion päämiehen hirttämisellä. Siviilien kärsimykset ovat tietenkin valitettava mittatappio. Vähiten sotatilanteesta kärsivät  hyökkääjät. Irakin sodan vastustajat pitävät Blairin lausuntoa sotarikoksen tunnustamisena ja sanovat, että kansainvälinen oikeus ei oikeuta sotaa vain sillä perusteella, että vallitseva hallintotapa saataisiin muutettua.

Yhdysvaltain nykyiselle Herra SebaotilleBarack Osamalle, jolle kirjoitetuissa vaalipuheissa luvattiin lopettaa presidentti George W. Bushin aloittamat sodat, on myönnetty Nobelin rauhanpalkinto samaan aikaan, kun hän tehostaa Yhdysvaltain sotatoimia Afganistanissa. Hän on julkisuudessa pehmeästi vähätellyt rauhanansioitaan ja todistellut “oikeudenmukaisen” sodan tarpeellisuutta “oikeudenmukaisen” rauhan saavuttamiseksi, mutta viisainta hänen olisi ollut kieltäytyä palkinnosta. Afganistan on nyt Yhdysvaltain sotateollisuuden paras markkinapaikka.

Nobel-komitean pitäisi politikoinnin sijasta palkita rauhantyötä aidosti tekevät.

Vuonna 1973 Nobel-komitea palkitsi Henry Kissingerin perusteenaan rauhanneuvottelut Vietnamin sodan lopettamiseksi. Se, että sotiva osapuoli pyrkii rauhaan vihollisensa kanssa, ei minusta ole riittävä perustelu rauhanpalkinnolle. Kissingerin vastaneuvottelijana ollut Lê Đức Thọ (vietnamilainen kenraali ja poliitikko) kieltäytyi kyseisestä kunniasta todeten, että hänen kotimaassaan ei ole vielä rauha.

Rauhanpalkinnon myöntäminen 1994 Jasser Arafatille, Shimon Peresille ja Jitshak Rabinille oli Nobel-komitealta lähinnä vitsi.

Barack Osama palkittiin työstä ydinaseita vastaan ja maailmanrauhan puolesta. Minusta hänen palkitsemisensa oli enemmän kannustus kuin tunnustus.

Missä ovat todelliset rauhantekijät?

olemuksen paha

joulukuu 12, 2009 luonut kalevi hotanen

Katsoin viime yönä televisiosta Ford Coppolan ohjaaman elokuvan Kummisetä. Olen nähnyt sen aiemminkin, useasti, mutta ikään kuin silmänurkasta. Nyt uskalsin mennä mukaan. Useimmille tämä elokuva taitaa olla jo vanhaa kauraa, vuosikymmenten takaista, mutta minua se vähän järkytti. Michael Corleonea näytellyt Al Pacino saattaa nykynäkemyksessä olla vähän siloinen ja Marlon Brando Vito Corleonena artikuloi epäselvästi, kuten aina ja on tyyppinä mielestäni jotenkin tekaistu, mutta kokonaisuutena elokuva toimii hyvin ja tietynlaisen alakulttuurin ilmentäjänä saattaa jopa kyseenalaistaa perinteisen käsityksemme hyvästä ja pahasta. Kastekohtaus kirkossa Michael Corleonen uskon tunnustuksin ja hänen samaan yhteyteen järjestämänsä verilöyly muodostavat elokuvan makaabereimman ja kauhistuttavimman kohtauksen, jossa pahuus sekä lihallistuu että abstraktistuu. Elokuvasta tekee rankan myös Nino Rotan kaunis musiikki, joka merkillisellä tavalla pumpuloi elokuvassa esitetyn inhimillisen radollisuuden ja herättää kysymyksen, voiko ihminen todella olla läpeensä paha, ilman ettei olisi myös ympäristönsä tuote. Micael Corneole varoittaa veljeään: ”Älä koskaan asetu jonkun toisen puolelle perhettä vastaan.”

ei sanaakaan Vihtori Kosolasta

joulukuu 11, 2009 luonut kalevi hotanen


Sain vuonna 1967 arvostelijankappaleena Arvo Turtiaisen runokokoelman Hyvää joulua. Kirjan runoja olen siteerannut blogeissani, jotka jo ovat bittien taivaassa. Mielestäni parhaan runokokoelmansa Turtiainen kirjoitti 1962. Sen nimi on Minä paljasjalkainen. Perinteisen yhteiskunnallisen uhon sijasta siitä välittyy lämmintä humanismia. Pian Turtiainen ilmoittikin eräässä kulttuurikeskustelussa “Ruukkujen tasangolla”, ettei halua olla vain työläisten, vaan koko kansan kirjailija. En osaa täsmällisesti vastata, miten laajalti kansa on häntä syleillyt, mutta ainahan on niitä, joille ei selvästä rukiistakaan leivottu leipä kelpaa.

Äskettäin oli Kotiliedessä haastattelu eräästä naispuolisesta yritysjohtajasta, jolla oli vasemmistolaisesti virittynyt ns. luokkantainen tausta. Muistaakseni siitä mainittiin neljällä palstarivillä. Muuan äärioikeistolaisesti virittynyt luokkakantainen sisko kertoi blogissaan tympääntyneensä täysin siitä, että “Suomen kotien ikioma lehti”, Kotiliesi, ihannoi edelleen taistolaisia haastatteluissaan. Niinpä hän soitti lehden toimitusjohdolle peruen lehtitilauksensa, saaden tosin niin sanotusti luurin korvaansa.

Kaikilla meillä on menneisyytemme, jonka voimme vaieta tai ilmaista. Jonkinlaista patologista ahdistusta kuitenkin ilmentää puheena olevan henkilön porskuttelu liejuisissa juoksuhaudoissa.

Tämänkertainen varhainen joulurunoni on Turtiaisen Kun olin kasvanut itseni mittaiseksi. Löydän siitä kovasti itseäni, mutta miksi, on tykkänään oma asiani. Runo puhukoon puolestaan  kullekin sen mukaan, miten se hänen mielensä tavoittaa.

“Menin joulukirkkoon
en lohtua saamaan
vaan kuullakseni oliko totta
kuten puhuttiin
että papit olivat hyljänneet Jeesuksen
ja valinneet Vihtori Kosolan.

Vanha mies saarnasi:
kärsimys ahdistaa meitä tänä jouluna,
mutta se ahdistaa meitä lähelle Jumalaa
ja hänen ainokasta poikaansa, jonka syntymän
juhlaa tänäkin jouluna vietämme.
Rakkaus rahaan on kaiken pahan juuri totisesti
joka sitä ei usko on sokeudella lyöty.
Uskoamme koetellaan kärsimyksen kautta
työttömien, nälkäisten.
Tulkoon siis uskomme yksikertaiseksi, nöyräksi
lapsenmieliseksi.
Pois huuliltamme turhat ja kepeät sanat. Sillä
erittäin viisas sana on se
että kärsivillä, köyhillä ja nälkäisillä
on oma erikoinen tehtävänsä maailmassa. Luottamustehtävä
uskon vahvistamiseksi. Rukoilkaamme.

Nousin, hiivin ulos huomaamatta.

Vanha kettu, mietin,
ei sanaakaan Vihtori Kosolasta.”

1931

orsileipää

joulukuu 2, 2009 luonut kalevi hotanen

Taisin jonkin blogin kommenttilootassa sanoa, että tavallisesti luotettavalta taholta olen kuullut Antti Hyryn Uunin voittavan kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Takaraivossani oli sellainen tuntuma, että jos Hyry nyt ohitetaan, olisi se  typeryyden riemuvoitto ja märkä rukkanen Hyryn naamalle.

Kovin monen Finlandia-kirjailijan tuotantoa en ole lukenut, mutta se, minkä Hyryltä olen lukenut, on ollut juuri sitä leipää, josta hän kirjansa loppusanoissa sanoo:

“Maistoimme kuivaksi paistunutta rieskaa, ihan tuoreena sen ohran makua, ja ritiseväpintaista orsileipää, joka juuri paistettuna maistuu niin kuin tässä olisi kaikki mitä olla voi.”

Hyryn kirja on toinen Finlandia-palkinnon voittanut teos, jonka luen.

muurin aikaan

marraskuu 23, 2009 luonut kalevi hotanen

Muistan hyvin ensimmäisen ulkomaanmatkani.  Se ei ollut varsinainen turisti-, vaan ystävyysmatka. Kun ruskeat kirjekuoret oli Sassnitzissa jaettu, suuntautui matkamme illan pimeydessä mustissa limusiineissa kohti Schwerinin piirikunnassa sijaitsevaa valtion vierastaloa. Perillä meiltä kohteliaasti kysyttiin, kuka on valtuuskuntamme johtaja. Sekavasti, jokseenkin yhteen ääneen, selitimme, että olemme demokraattinen valtuuskunta Suomesta, joten meillä ei ole johtajaa. T-mallisen ruokapöydän protokolla kuitenkin edellytti sellaista, joten sovimme, että vanhin meistä ottaa aluksi pestin. Ruokaillessamme kuulimme hävittäjän lentävän talon yli tai muuten likeltä. “Johtajamme” päästi pitkän, kimeän vihellyksen, joka päättyi pommin putoamista kuvaavaan, huulilla aiheutettuun äänekkääseen imitaatioon. Isäntämme edustaja ymmärsi sen huumoriksi, joskin hieman sarkastisesti hymyillen kysyi: – Onko teillä jotain kulttuuriamme vastaan?

Aamulla herättyäni kuului radiosta Junnu Vainion Regina Rento, joka Suomen Yleisradiossa oli esityskiellossa. Kohta taloon saapasteli Schwerinin radion edustaja, jolle kilvan kerroimme, kuinka edistyksellinen ja esimerkillinen valtio DDR oli. Eipä aikaakaan, kun kuulimme kehumme radiosta. Parin viikon kuluttua matkamme päättyi suuremmitta kommelluksitta Berliiniin, jossa Brandenburgin portilla kävimme tillistelemässä fasistista länttä. Hyvästellessämme isäntiämme olin ainoa, joka ei suostunut toverilliseen parransänkihierontaan, koska olin suomalaisessa työväenliikkeessä tottunut rehtiin kädenpuristukseen.

puut, kaikki

marraskuu 11, 2009 luonut kalevi hotanen

DSC02200

Olen lukenut Mauno Saaren Haavikko-kirjaa liki puoleen väliin, joten en voi vielä sanoa kirjasta mitään lopullista. Joissakin blogikirjoituksissa olen huomannut kirjan tekstiin kohdistuvaa tuomitsemisen henkeä ja asiayhteydestään irrotettuja sitaatteja esimerkkeinä siitä, miksi kirjan lukemista ei voi jatkaa. Erityisesti kommentaattoreita on kuohuttanut se, mitä Haavikko on sanonut tyttärestään, mutta on hän sanonut hänestä muutakin kuin huonoa, itseäänkin tyttärensä alennuksesta syyttäen.

Haavikko tyypilliseen tapaansa sanoi jossakin haastattelussa, että hän jo ensimmäisestä sanasta näkee, kannattaako kirja lukea loppuun. Hänellä oli tapana sanoa tai kirjoittaa joistakin asioista toisin kuin ajatteli. Tämäkin hämmentävä seikka ilmenee Saaren elämäkertateoksesta.

Ainakin toimittaja näkee, että kirja on toimittajan kirjoittama, mikä ei sinänsä tee teosta huonommaksi tai paremmaksi. Tekstin toimiteluonne on kuitenkin ilmeinen, samoin Saaren läsnäolo kirjassa, ehkä kiusallisestikin, mutta se on ollut kirjoittajan valinta, ja korostaahan se kerronnan dokumentaarista luonnetta, joskin tyylillinen kikkailu minua kyllä häiritsee.

Kieltämättä saattaa syntyä sekavuutta siitä, mikä on Saarta ja mikä Haavikkoa, mutta sillä kohtaa nostan hattua ja jatkan matkaa.  Haavikko sanoo, että hänen runoissaan on kaikki, kunhan se vain otetaan esille. Niinpä Saari on rakentanut lauseita, joiden osina on käytetty Haavikon runosäkeitä kokoelmasta Puut, kaikki heidän vihreytensä, mutta en välitä arvioida, onko hän tehnyt sen onnistuneesti. Lauseita ei ole paljon.

Kirjan liki puoliväliin mennessä Haavikon elämästä saamani kuva ei ole mitenkään tavaton ja muusta moninaisesta normaalista ihmiselämästä poikkeava. Se vain on ollut Paavo Haavikko-nimisen miehen värikylläistä elämää, johon voi samaistua tai olla samaistumatta.

Kirja on varmaan monille avaimenreikä Paavo Haavikkoon, mutta tirkistelystä saa vain näärännäpyn silmäänsä. Tähänastisessa luennassani minua on kiinnostanut myös Haavikon tietyllä tapaa kaksinapainen arvomaailma, jonka toisessa päässä, hieman karkeistaen, on monetaristi ja toisessa runoilija.

Jatkan kiinnostuneena kirjan lukemista enkä mieti, miten sen olisi voinut kirjoittaa paremmin. Olen sanonut, että Saaren kirjalla otetaan irti helppo raha ja myöhemmin paneudutaan vakavasti hänen tuotantoonsa. Hänen proosastaan on jo tutkimus tekeillä ja kunnianhimoisia Haavikko-graduja ja -väikkäreitä on varmaan suunnitteilla.

kirkollista

marraskuu 8, 2009 luonut kalevi hotanen

DSC01211

Tuulikki Koivunen-Bylund totesi joitakin vuosia sitten Tampereella pidetyssä filosofiatapahtumassa pitämässään alustuksessa olleensa Ruotsin evankelisluterilaisen kirkon pappina ja Uppsalan tuomirovastina haaste monille kirkonmiehille ja jopa siinä määrin pelkoa ja ahdistusta herättänyt olio, että oli synnyttänyt  joissakin herroissa abnormia käyttäytymistä ja epärationaalista toimintaa.  Tänään Tuulikki Koivunen-Bylund valittiin Härnösandin piispaksi. Samassa tilaisuudessa vihittiin piispaksi avoimessa lesbosuhteessa elävä pappi.

Tuulikki Koivunen-Bylundin persoonaan kohdistuva ahdistus on johtunut nimenomaan hänen hyväksyvästä suhtautumisestaan homoseksualismiin. Hänelle kysymys homoseksuaalien oikeuksista on pohjimmiltaan ihmisarvokysymys: seksuaalinen suuntautuminen samaan sukupuoleen ei ole sairaus tai vamma, vaan luoja on luonut homoseksuaalit tasa-arvoisiksi heteroseksuaalien kanssa. Tuulikki K-B:n mielestä homoseksuaaliset työntekijät kirkossa (jonka ”homokaapissa on kova tungos”) ovat siunaus eivätkä ongelma, koska heillä on sellaista elämänkokemusta, joka heteroseksuaaleilta puuttuu.

Vuonna 1995 Tuulikki K-B sai tehtäväkseen vastata piispanvihkimyksen esirukouksesta ja kirjoittaa osan siitä.  Hän kirjoitti provokatiivisesti: ”Jumala, isämme, joka olet luonut meidät ja kaiken elävän elämään yhdessä. Jumala, äitimme, Pyhä Henki, joka olet keskuudessamme ja annat elämän maailmalle. Jumala, sisaremme ja veljemme Jeesus Kristus, joka kieltäydyt kaikesta ja saat kipumme. Valmista tietä tulollesi ja kuule rukouksemme, kun rukoilemme Jeesuksen nimessä.”

Rukouksen taustalta löytyy 1100-luvulla elänyt Anselm Canterburyläinen, joka rukouksissaan puhui Jumalasta ja Kristuksesta äitinä, joka kanaemon lailla kokoaa poikasensa siipiensä alle. Rukouksesta valitettiin tuomiokapituliin, jonka antaman lausunnon mukaan rukous oli teologisesti epäselvä. Tosin tuomiokapitulissa käydyn keskustelun varsinaisena aiheena oli ollut Uppsalan tuomiorovasti, joka luulee Jeesuksen olevan nainen.

Se siitä. En ole minkään kirkkokunnan jäsen enkä teologi. Kuitenkin se, mitä Suomenkin evankelisluterilaisessa kirkossa tapahtuu, kiinnostaa minua yhteiskunnallisesti. Lisäksi voi olla hyödyllistä pohtia, miksi uskonto näyttää kuuluvan vahvana osana ihmisluontoon; mikä siinä on mahdollisesti geneettistä tai geenien ja kulttuurievoluution yhteistä aikaansaannosta.

rakkaudesta kirjaan

lokakuu 22, 2009 luonut kalevi hotanen

DSC02104

Suomen messusäätiön Rakkaudesta kirjaan –tunnustuspalkinto myönnettiin tänä vuonna kirjakauppias Kaarle Ervastille, joka otti palkinnon vastaan Helsingin kirjamessujen ministeritason avajaistilaisuudessa.

Kaarle Ervasti avasi antikvaarisen kirjakaupan Helsingin Kalliossa Torkkelinkadulla 17.5.1976 ja jäi liikkeestään eläkkeelle 30.3. tänä vuonna sairastuttuaan alzheimerin tautiin. Palkintoraati totesi perusteluissaan kaupan muodostuneen legendaksi sekä Kaarle Ervastin persoonallisuuden että hänen tekemänsä kulttuurityön ansiosta.

“Antikvariaatin tunnelma, uskomattoman hyvä valikoima, kanta-asiakkaiden syvä kiintymys ja uusien asiakkaiden välitön ihastus eivät syntyneet turhasta. Ervastilta löytyi aina jo saman päivän aikana ilmestyneitä kirjoja, mikä kertoi myös asiakaskunnasta, sekä varma valikoima jo loppuun myytyjä klassikoita, joita ei muista divareista löytynyt. Siten divari toimi myös kulttuurin säilyttäjänä ja kirjan elinkaaren pidentäjänä.

Jouluisin Ervastin pöydänkulmalle ilmestyneet kukat ja kakut kertoivat siitä, että kirjanrakastajalle lempiantikvariaatti on yhtä tärkeä, ellei tärkeämpi, kuin luottokampaaja. Aikoina, jolloin internet ei vielä helpottanut kirjahankintoja, moni ulkopaikkakuntalainen piti Ervastin antikvariaatin Helsingin-matkojen vakio-ohjelmassaan. Lompakkonsa kotiin unohtaneelle asiakkaalle Ervasti sanoi, että maksa kun tulet seuraavan kerran, ja kahvia kului runsaasti asiakkaiden kanssa keskustellessa. Ervastilta löytyi myös aina vastaus mihin tahansa kirjakysymykseen. Asiakas sai myös usein alennusta pyytämättä ja ovenpielessä oli ilmaishylly. Ervastille divari ei ollut vain kirjakauppa, vaan tapa elää.”

Lyhyessä kiitospuheenvuorossaan Kaarle Ervasti sanoi olevansa hyvin kiitollinen saamastaan huomionosoituksesta. Hän totesi rakastavansa kirjoja ja pitävänsä niitä hyvinä ystävinään jopa terveydellisistä syistä.

Seppo Hiltunen, antikvariaattialan legenda Kaarle Ervastin tapaan, kertoi minulle eräässä haastattelussa pitävänsä Kaarle Ervastia Suomen reiluimpana kirjakauppiaana. ”En ole kenenkään kuullut häntä moittivan”, hän sanoi. ”Hän on rehellinen ja ymmärtääkseni tyytyi hyvin pieneen voittoprosenttiin. En ole moitteen sanaa hänestä kuullut.”

Hiltunen vieraili ahkerasti Kaarle Ervastin liikkeessä ostamassa kirjoja tai muuten vain. Hän se Kaarle Ervastin oli alalle saanutkin myytyään hänelle ensimmäisen liikkeensä.

“Ennen Kaarlea tutustuin hänen isäänsä Kaarlo Ervastiin Vakuutusyhtiö Pohjolassa. Olin siellä reikäkorttiosastolla. Kaarlen isä oli palovakuutusosastolla luottovirkailijana. Paljastui, että hän oli intohimoinen bibliofiili, huomattavasti intohimoisempi kuin minä. Kun lähdin Pohjolasta, järjesti yhtiö pienen kahvitilaisuuden, johon Kaarlen isä myös tuli. Hän sanoi minulle: “Kuules, Seppo, jos jompikumpi meistä saa lottovoiton, niin perustamme antikvariaatin. ” Niinhän siinä sitten kävi, että kumpikaan ei saanut lottovoittoa, mutta ei kulunut monta vuotta, kun minulla ja Kaarlon pojalla oli antikvariaatti.

Keväällä 1973 oli lehdessä pikkuinen ilmoitus, että Torkkelinkatu neljässä on myytävänä antikvariaatti. Menin sinne ja muutaman päivän mietittyäni tein kaupat. Oli tietysti uhkarohkeaa hypätä metallityöväenliiton henkilöstöjohtajan vakanssilta Torkkelinkadun kivijalkaan. Pyysin vähän neuvoja ja opastusta Kaarlen isältä, joka oli jäänyt sairaseläkkeelle. Käydessäni hänen kotonaan hämmästyin siellä olevaa kirjamäärää. Kirjoja oli jopa kaappikellossa. Kävimme tutustumassa puotiin ja Kaarlen ja hänen isänsä ilmeistä näin, että he eivät kovasti uskoneet Torkkelinkadun tulevaisuuteen. Päätin pitää sapattivuoden ja katsoa, miten saan liikkeen menestymään. Kaarle soitti ja kertoi, että koska hänen isänsä ei voinut olla apunani, saattaisi hän tarvittaessa tuurata minua. Kaarle oli tuolloin psykologian laitoksella assistenttina, valmis filosofian maisteri pääaineinaan psykologia ja filosofia. Aloitin liikkeenpidon 17.5.1973. Sitten keväällä 1976 huomasin lehdessä ilmoituksen, että Viherniemenkatu kolmessa oli myytävänä elintarvikeliike. Koska Kaarle osoittautui innokkaaksi ostamaan minulta Torkkelinkadun liikkeen, ostin Viherniemenkadun kaupan elintarvikkeineen.

Kaarle aloitti tasan kolmen vuoden kuluttua siitä, kun minä oli aloittanut Torkkelinkadulla. Meillä sujui yhteistyö kaikkina vuosina erinomaisesti. Sitä leimasi lämmin ystävyys koko ajan. Minä kävin Kaarlella enemmän kuin hän minulla, koska Viherniemenkadulle tuli heikommin kirjoja, kuten myös Sofiankadulle, jossa aloitin 1985. Kaarlen liike oli niitä harvoja antikvariaatteja, joissa säännöllisesti kävin. Siellä oli viihtyisä ilmapiiri ja yleensä vilkas keskustelu käynnissä mitä ihmeellisimmistä asioista maan ja taivaan välillä.”

Kirjakauppias luo liikkeensä hengen, jota hän välittää myös myymiensä kirjojen välityksellä. Hiltusen mukaan myytyyn kirjaan kuuluu aina myös kauppias, jos hänellä on sellainen persoona, että hänet muistetaan. ”Kaarle on taatusti muistettu!”

DSC02094

kivet

lokakuu 11, 2009 luonut kalevi hotanen

DSC01555
STT:n uutisoinnissa todettiin Mauno Saaren kirjoittamasta Haavikko-elämäkerrasta, että siinä Paavo Haavikko saa inhimillisen auran. Jos niin on, niin hyvä niin. En ole lukenut kirjaa, joten en osaa sanoa auran laadusta mitään. Muutamia vuosia sitten Lasse Koskela Hiidenkiven päätoimittajana pohdiskeli lehtensä pääkirjoituksessa kriittisesti elämäkertakirjojen sisältöä. Vielä pitkälle sotienjälkeiseen aikaan jouduimme lukemaan ihanne-elämäkertoja, joissa vaiettiin kerrottavan “lihallisuudesta”, jottei mikään kerronnan kohteena olevan elämässä herättäisi lukijassa moraalista tai oikeudellista närkästystä. Täten luotiin myyttejä ja valettiin kipsipäitä kansakunnan kaapin päälle. Koskelan kirjoituksen pohjana saattoi olla tuolloinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran historiikista ilmennyt tieto J. V. Snellmanin nurjasta tai pelokkaasta suhtautumisesta Aleksis Kiven Seitsemän miehen julkaisemiseen, sillä juuri hänen mahtikäskyllään veljesten julkaiseminen keskeytettiin. Sehän ei ollut hyvää mainosta “kansalliselle herättäjällemme”, SKS:n tuolloiselle esimiehelle.